Seinäjoen Sarjakuvaseura ry

Palaa takaisin: Kannus

Historia: Osa 1: Alku ei ole aina hankala

Seinäjoen Sarjakuvaseura ry perustettiin, yllättävää kyllä, Seinäjoella vuonna 1979. Arto Haarala ja Harri Römpötti olivat tuolloin noin 15-vuotiaita, intoa puhkuvia sarjakuvaharrastajia ja keväällä 1979 he saivat idean oman yhdistyksen perustamisesta. Muiden innostuneiden löytämiseksi he levittivät mainoslehtisiä perustettavasta yhdistyksestä mm. Seinäjoen kouluille ja kirjastoihin. Asiaa auttoi myös paikallisen sanomalehden tekemä juttu aiheesta.

Sarjakuvaharrastajilta tulikin kymmenkunta yhteydenottoa ja seuran perustava kokous pidettiin Seinäjoen kauppaoppilaitoksella 1.10.1979. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Kari Uittomäki ja johtokunnan jäseniksi Ilpo Lagerstedt, Jari Lilleberg, Arto Haarala, Harri Römpötti ja Klaus Nurmi.

Alusta asti ideana oli ryhtyä julkaisemaan omaa sarjakuvalehteä. Virallisesti seuran tarkoitus oli myös “edistää sarjakuvan tuntemista, harrastusta, arvostusta ja tukea suomalaista sarjakuvaa”.

Oman lehden julkaiseminen oli toiminnan ja julkisuuden kannalta tärkeää. Suomalaista sarjakuvaa julkaisevia harrastajalehtiä ei ollut ja sellaiselle oli kysyntää. Lehden nimeksi päätettiin Kannus, tarkoitus oli siis kannustaa suomalaisia sarjakuvantekijöitä. Ensimmäisen numeron tekijät löytyivät seuran omasta piiristä ja rahoitus hoidettiin mainoksilla. Kirjapaino osallistui osaltaan hankkeeseen painamalla ainakin ensimmäisen numeron hyvin halvalla. Kannus numero 1. ilmestyi 3.12.1979. Kari Uittomäki itse muistelee oman roolinsa päätoimittajana ja puheenjohtajana olleen alussa lähinnä seuran (niukasti) täysi-ikäinen keulakuva, kun enimmän osan työstä tekivät silloin vielä kovin alaikäiset Haarala ja Römpötti.

Lehti sai hyvin huomiota paikallisissa tiedotusvälineissä ja ensimmäistä numeroa myytiinkin hyvin. Lisäksi sitä lähetettiin ympäri maata kaikille tunnetuille sarjakuvantekijöille, joiden osoitteita oli saatu Suomen sarjakuvaseuralta. Palaute lehdestä oli rohkaisevaa, mutta sisältöä ei pidetty vielä kovin tasokkaana. Ihmekös tuo: tekijät olivat nuoria, eikä kenelläkään ollut juuri minkäänlaista kokemusta sarjakuvien tekemisestä, saati sitten lehden kustantamisesta ja markkinoinnista.

Sarjakuvantekijöissä herätti ihmetystä lehden pääkirjoitus, jossa kerrottiin Kannuksen olevan kiinnostunut kaikenlaisista sarjakuvista, paitsi underground- ja väkivaltasarjoista. Lause oli ilmeisesti lisätty vanhempien ja kaupungin nuorisoviranomaisten rauhoittamiseksi. Vuonna 1979 oli vielä yleisesti vallalla käsitys sarjakuvista alempana taiteena ja niiden lukemista pidettiin suorastaan vahingollisena. Toisaalta nuorisomusiikin puolella punk oli vielä kovassa suosiossa, eikä monien sarjakuvaharrastajien mielestä “kiltti” sarjakuva ollut kovin kiinnostavaa. Tämä leimasi Kannuksen mainetta alusta pitäen, vaikka myöhemmin siihen ei aina olisi aihetta ollutkaan. Hassua sinänsä, mutta jo samaisen ensimmäisen Kannuksen ensimmäisen sarjakuvan ensimmäisellä sivulla lyödään sankaria nyrkillä naamaan…

Osa 2: Toinen vuosi

Seuran toiminta laajeni hyvin nopeasti ensimmäisen lehden jälkeen. Sarjakuvia alkoi tulla eri puolilta Suomea ja lehti vakiintui ilmestymään neljästi vuodessa. Epäilijätkin joutuivat hiljalleen uskomaan, että lehti aikoo jatkaa vakaasti valitsemallaan tiellä. Kolmannesta numerosta alkaen Kannus painettiin edullisesti Kirjakaino IL-MO:ssa Ilmajoella, jossa seura-aktiivi Hannu Peltoniemi oli työssä. IL-MO painoi tästä alkaen lähes kaiken seuran tuotannon aina toiminnan loppuun saakka.

Seinäjoen sarjakuvaseura järjesti ensimmäisen sarjakuvalehtihuutokauppansa 15.3.1980 Seinäjoen kauppaoppilaitoksella, yhteistyössä Suomen sarjakuvaseuran kanssa ja se oli ensimmäinen laatuaan Helsingin ulkopuolella. Yleisöä oli paikalla parikymmentä ja vaikka tavara kävi kaupaksi, jäivät hinnat varsin halvoiksi. Muutama myynnissä ollut vanha Aku Ankan vuosikerta oli mennä niin halvalla, että niiden myynnistä jouduttiin luopumaan kokonaan. Sarjakuvien keräily ei selvästi ollut tuolloin vielä kovin yleistä puuhaa pääkaupungin ulkopuolella.

Seuraava huutokauppa järjestettiin jo 12.7.1980 ja silloin oli kaupan mm. amerikkalaisia supersankarilehtiä, joita ei vielä tuolloin ollut kovin helppoa saada käsiinsä Suomesta.

Seuran yksivuotisjuhla järjestettiin kauppaoppilaitoksella 5.10.1980 ja paikalla oli satakunta henkeä. Tilaisuudessa katseltiin ranskalaisia animaatioita, juotiin kahvia, tietovisailtiin ja Ilpo Lagerstedt esitelmöi Carl Barksista. Yleisölle jaettiin lopuksi myös ilmaisia sarjakuvalehtia, joita lahjoitti silloinen Semic.

Elokuvailtakin ehdittiin järjestää 15.11.1980. Disneyn Fantasia esitettiin elokuvateatteri Marilyn 1:ssä täydelle 350-paikkaiselle salille. Liput olivat halpoja, vain 4 mk/kpl ja yleisöä olisi riittänyt vielä toiseenkin näytökseen.

Kannuksen lähes jokaisen numeron ilmestyminen ja muut tapahtumat uutisoitiin paikallisessa lehdistössä vielä parin ensimmäisen vuoden aikana. Vaasa- ja Ilkka-lehdet kävivät tuolloin veristä sotaa tilaajista ja tilanne varmisti julkisuuden molemmissa alueen valtalehdissä. Seinäjoella ilmestyvä Etelä-Pohjanmaa oli kolmas useita juttuja aiheesta tehnyt lehti. Ilta-Sanomatkin kirjoitti Kannuksesta pariin otteeseen alkuvuodesta 1980. Seinäjoen kehittyvän musiikin yhdistyksen lehti Lakeuden kutsu kirjoitti tietenkin myös aiheesta. Myös Seinäjoen kaupunki myönsi seuralle toiminta-avustuksen jo toisena toimintavuotena.

Osa 3: Tiivistä toimintaa

Vuonna 1981 Kannus oli jo vakiinnuttanut paikkansa säännöllisesti ilmestyvänä sarjakuvalehtenä, mutta muutakin toimintaa seuralla riitti yllin kyllin.

Tammikuussa 1981 alkoi seuran ja Seinäjoen kansalaisopiston järjestämä, seitsemänosainen kurssi Sarjakuvan perustiedot. Luennoitsijoina vierailivat omien (Lagerstedt, Haarala, Uittomäki) lisäksi ainakin Juhani Tolvanen, Anne Lohikari, Heikki Jokinen, Timo Reenpää ja Kalervo Pulkkinen.

Seinäjoen sarjakuvaseura järjesti Seinäjoen taidehallissa Suomalaisia sarjakuvia kautta aikojen -näyttelyn 14.2.-1.3.1981. Suuritöinen näyttely osoittautui menestykseksi. Ellen ihan väärin muista, oli kävijämäärä taidehallin siihenastinen ennätys. Näyttelyssä oli mukana edustava otos sen aikaista suomalaista sarjakuvaa ja vanhoja klassikoita. Näytteitä oli mukana toistasataa yli neljältäkymmeneltä tekijältä. Näyttely sai huomiota myös tiedotusvälineissä. Vaasa-lehden jutussa 16.2.1981 toimittaja muuten kehuu mm. “Tarmo Koiviston kuulua Ämmälä-sarjaa”…heh. Samaan aikaan myös TV 1 teki Kohtauspaikka-nuortenohjelman jakson Seinäjoelta ja yksi osio ohjelmasta piti olla uhrattu Seinäjoen sarjakuvaseuralle ja sarjakuvanäyttelylle. Jakso kuvattiin ja ohjelman ennakkomainonnassakin sitä mainostettiin kuvien kera, mutta jostain syystä sitä ei ollut lopullisessa ohjelmassa… mikä tietysti harmitti mukana olleita.

Myös kerhoiltojen pitäminen oli alkanut. Ensimmäinen oli 2.2.1981 KOP:n kerhohuoneella. Kerhoiltoja järjestettiin vain muutamia, mutta vieraana ehti olla ainakin Harri Vaalio ja ohjelmassa mm. animaatiofilmejä. Kolmas sarjakuvahuutokauppakin pidettiin 28.3.1981.

Seura järjesti vielä kaksi elokuvailtaa elokuvateatteri Adamsissa. Ralph Bakshin animaatio Taru sormusten herrasta esitettiin 7.3.1981 ja Disneyn puolianimaatio Pete ja lohikäärme Elliot 3.10.1981. Liput molempiin olivat edelleen halpoja, vain 5 mk/kpl ja yleisöä riitti kiitettävästi. Elokuvistakin innostuneet Haarala ja Römpötti toimivat elokuvailtojen järjestäjinä, mutta enempää niitä ei tullut. Molemmat kun toimivat aktiivisesti myös Seinäjoen elokuvakerhossa, joka hoiti jatkossa elokuvapuolen.

Osa 4: Kustannustoimintaa

Vuoden 1982 alkessa Kari Uittomäki oli muuttanut pääkaupunkiseudulle ja Arto Haarala siirtyi Kannuksen päätoimittajaksi. Haaralan päätoimittajakausi kesti kuitenkin vain vuoden ja 1983 alussa päätoimittajaksi tuli Ilpo Lagerstedt.

Seuran ensimmäisten toimintavuosien into oli jo hiukan tasoittunut, tai sitten aktiivijäsenet olivat polttaneet itseään loppuun sen verran, että Kannuksen julkaisemisen lisäksi kovin paljon muuta toimintaa ei enää jaksettu pitää yllä. Satunnaisia huutokauppoja ja kokoontumisia järjestettiin myöhemminkin, mutta huomattavasti harvemmin kuin parina ensimmäisenä vuonna. Monet aktiivijäsenistä muuttivat 80-luvun alkuvuosina Seinäjoelta työn tai opiskelun perässä. Myöhempinä vuosina jopa seuran vuosikokousten järjestäminen kävi toisinaan hankalaksi yleisökadon vuoksi.

Kannuksen ilmestymiseen ja levikkiin tämä ei toki vaikuttanut millään tavalla. Vaikka paikallinen toiminta väheni, niin vastaavasti julkaisutoiminta vain lisääntyi… sitähän voi hoitaa mistä tahansa.

Jo ensimmäisten vuosien aikana seura oli julkaissut jäsentiedotemonisteita, joille jossain vaiheessa vakiintui nimeksi Sammuttakaa Valot! (viimeisessä Kannuksen numerossa paljastettiin omituisen nimen tausta, ellet sitä tiedä). Vuonna 1983 se muuttui neljästi vuodessa ilmestyväksi ja sisältönä oli artikkeleita, kritiikkiä, uutisia yms. Tiedotteen paksuus vaihteli ja välillä se monistettiin ja toisinaan painettiin kirjapainossakin. Viimeinen Sammuttakaa valot! ilmestyi 1988 ja sen jälkeen vielä muutaman kerran Kannuksen tekstiosana.

Vuonna 1984 alkoi myös sarjakuva-albumien kustannustoiminta kun Ami Hauhion Koltan perintö julkaistiin. Samana vuonna ilmestyi vielä minialbumi Turmiolan Tommi, joka niin ikään oli vanhan klassikon uusintapainos. Albumeita ilmestyi vuosien mittaan vielä neljä: Niilo Lukko ja hopeahelainen tuppiroska (Ensio Aalto, 1985), Toinen ristiretki (Ilpo Lagerstedt ja Pekka A. Manninen, 1986), Maagor Missabib (Marco Pajari, 1987) sekä Igor Motor villissä lännessä (Pekka A. Manninen, 1989).

Jäsentiedotteen lisäksi keskustelua pidettiin yllä myös kolmella Hajamietteitä-monisteella, joihin pyydettiin suomalaisen sarjakuvan tilaan littyviä kirjoituksia erilaisilta alan ihmisiltä.

Osa 5: Viimeiset vuodet

Ilpo Lagerstedt oli toiminut sekä seuran puheenjohtajana että Kannuksen päätoimittajana vuosina 1983 ja 1984. Tästä seurasi loogisesti tietenkin se, että lähes kaikki työt jäivät hänen hoidettavakseen. Vuoden 1985 alusta Kannuksen päätoimittajaksi tuli Timo Kokkila ja Lagerstedt jatkoi puheenjohtajana, siten ainakin osa käytännön asioista siirtyi pois hänen harteiltaan. Lagerstedt asui tuolloin jo Helsingissä ja Kokkila Tampereella.

Samalla päätettiin tehdä jotain hiukan paikalleen jämähtäneelle lehdelle, Kannuksen ilmestymiskertoja lisättiin viiteen ja avustajille alettiin maksaa palkkioita. Tavallaan tämä piristikin lehteä, mutta ei vaikuttanut tarpeeksi tilaajamääriin ja vuonna 1986 palkkioista luovuttiin ja lehden vuotuiset ilmestymiskerrat putosivat takaisin neljään. Kaikki avustajat eivät kai koskaan saaneet rahojaan ja velat roikkuivat seuran niskassa vielä seuraavinakin vuosina.

Vuoden 1987 suurin ponnistus oli englanninkielinen Kannus 33. Lehteen pyrittiin saamaan mahdollisimman edustava otos sen aikaista suomalaista sarjakuvaa. Kattava se ei tietenkään ollut, mutta rajallisen sivumäärän huomioonottaen melko onnistunut. Ideana oli luoda kontakteja ulkomaalaisiin kustantajiin ja sarjakuvaharrastajiin. Joitakin suomalaisia sarjakuvia julkaistiinkin lehden ansiosta USA:ssa ja Saksassa ja kommentit olivat yleensä hyvinkin myönteisiä.

Vuoden 1988 helmikuussa Lagerstedt järjesti pitkästä aikaa sarjakuvahuutokaupan Seinäjoella. Tällä kertaa myynnissä oli sarjakuvaoriginaalejakin (ensimmäistä kertaa Suomessa?), mutta yleisömäärä jäi vähäiseksi ja originaalit myymättä. Kuriositeettina mainittakoon, että myynnissä oli myös ruotsalaisia sarjakuvalehtiä, jotka eivät myöskään juuri ostajia innostaneet. Itseäni on aina kovasti huvittanut paikkakunnan valtalehti Ilkan vahingoniloinen otsikko huutokauppajutussaan: “Ruotsalaiset sarjakuvat huonosti kaupaksi”. Lieneekö tuo ollut tapahtuman tärkein pointti?

Vuoden 1988 helmikuussa pidettiin myös jonkinlainen kriisikokous sarjakuvaseuran tulevaisuudesta Seinäjoella. Enteellistä oli, että osallistujia kokoukseen ei juuri saapunut ja lopettamispäätös oli jo hyvin lähellä.

Vuonna 1988 Anne Streng sai Suomen rauhanpuolustajien vuotuisen rauhankasvatuspalkinnon. Strengin töitä ei ollut tuolloin ilmestynyt juuri muualla kuin Kannuksessa ja Kemin sarjakuvakilpailun albumeissa, joten Kannus ainakin mainittiin useimmissa asiaa käsitelleissä lehtijutuissa. Vuonna 1989 Kannuksen avustajien palkintoputki jatkui: Sami Toivonen sai Suomen arvostelijoiden liiton Krikiitin kannukset-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana palkittuna.

Osa 6: Sarjakuvaseuran hautajaiset

Vuoden 1989 kuluessa kypsyi lopullisesti päätös lopettaa Kannus ennenkuin lehti ajautuisi todellisiin vaikeuksiin. Raha-asiat olisi ehkä saatu järjestymään, mutta tärkeimpänä syynä oli aktiivien perinpohjainen kyllästyminen työhön joka ei tuntunut tuottavan tulosta. Vuosikymmenen mittainen talkootyö katsottiin riittäväksi rupeamaksi yhdelle yhdistykselle, etenkin kun jatkajia ei tuntunut löytyvän. Seinäjoen kulttuurilautakunta teki voitavansa lehden pitämiseksi Seinäjoella, mutta turhaan. Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys Kemu oli kai jossain määrin kiinnostunut lehdestä, mutta tarpeeksi intoa ei kai sieltäkään löytynyt. Suomen sarjakuvaseurallekin Kannuksen julkaisemista tarjottiin, mutta sen aikaisessa tilanteessa tarjous tuskin herätti paljon vastakaikua.

Jälkeenpäinkin ajatellen lopettaminen oli hyvin ajoitettu. Vuosikymmen vaihtui ja Kannus antoi tilaa uusille julkaisuille ja uusille tyyleille. Ikäänkuin seuran perintönä Hannu Peltoniemi valittiin vielä Vaasan läänin ohjaavaksi läänintaiteilijaksi 1991, aloina sarjakuva ja kuvataide.

Kannus numero 42. lopetti virallisesti seuran toiminnan. Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä 26.5.1990 pidettiin entisten aktiivien tapaaminen ja samalla seuran hautajaiset Vanhan kellarissa. Tunnelma ei ollut kovin surullinen, pikemminkin helpottunut. Ehkä vasta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, on aika vaikuttanut sen verran että Kannuksen historia alkoi tuntua kirjoittamisen arvoiselta ja nämä sivut avattiin päivälleen 20 vuotta ensimmäisen Kannuksen ilmestymisen jälkeen.